In collaboration with:

Thursday, 31 December 2015

#048 - Be happy!


I can't believe it's the time of the year when
we're on the downhill slide to the end of 2015.

This year has been full of life-changing, painful, things
but without those I wouldn't be able to grow as a person.
Because I believe that it's the deepest pain
which empowers us to grow into our highest selves.

That's the reason why I don't want to forget that pain 
-I truly believe that it's only this pain that will make me stronger
and finally complete me as a person. 
Isn't that pretty ironic? 

At the same time -as I let the pain make me stronger- I belive
that nothing takes the past away like the future.

So, it's the best time of year to say goodbye to things
that we no longer need and make way for the new.
It's time to let go of some old ways of thinking and
beliefs that no longer serves us.
It's time to let our dreams fly high and
give up the shit that weighs us down.

How has your year been?
What are your hopes and dreams for 2016?
What are YOU going to do to ensure that
2016 is going to be a wonder-filled year?

I want to thank you all for being here and I hope 
that 2016 will get us even closer each other 

I'm wishing you a blessed, wonder-filled year 2016: 12 months filled with fond memories, 52 weeks of child-like happiness, 366 days filled with dreams come true, 8784 hours of opportunities, 527040 minutes of magical moments and 31622400 seconds of gratefulness ♡



En voi uskoa, että tänään on vuoden viimeinen päivä.
Tämä vuosi on kääntänyt elämäni ylösalaisin satuttavilla muutoksillaan.
On tullut hukuttuakin, mutta silti samaan aikaan uskon kaikella olevan tarkoituksensa.
Sekä siihen, että tämäkin vuosi on ollut ihmeellinen.

Ennen kaikkea juurikin sen kivun vuoksi, sillä uskon vahvasti siihen, että ne kaikista helvetillisimmät kiputilat -ne, joissa ei happikaan enää kulje- mahdollistavat meidät löytämään ja tavoittelemaan sitä ominta itseämme. Ilman tätä palasiksi repivää kipua en pystyisi koskaan kasvamaan eheäksi.
 Sangen ironista, eikös? Ja se on jotain, minkä aion muistaa vuonna kuusitoistakin. 

Samaan aikaan -kun annan sen syvimmän kivun tehdä itsestäni eheän- uskon siihen,
ettei mikään vie menneisyyden haamuja paremmin mukanaan kuin tulevaisuus.
Joten juuri nyt on se paras aika vuodesta haastaa vanhat ajattelutavat, sanoa jäähyväiset asioille, joille ei ole enää tarvetta tehden tilaa uusille asioille. Uudelle mielelle.
On aika antaa unelmiemme kannattaa meitä sekä päästää irti asioista,
jotka estävät unelmilla ratsastamistamme.

Millaisissa tunnetiloissa siellä ruudun toisessa päässä ollaan matkattu kulunut vuosi?
Entä mitkä ovat niitä omia toiveitasi vuodelle 2016?
Mitä SINÄ aiot tehdä varmistaaksesi vuoden 2016
olevan juurikin niin upea, kuin mistä unelmoit? 

Tahdon kiittää teitä kaikkia kuluneen vuoden läsnäolostanne 
ja toivonkin, että vuosi 2016 tulisi lähentämään meitä yhä enemmän


Nyt on aika toivotella teille upeuksille ja komeuksille taianomaista ja siunattua uutta vuotta: 12 kuukautta rakastavia muistoja, 52 viikkoa lapsenkaltaista onnellisuutta, 366 päivää toteutuneita unelmia, 8784 tuntia mahdollisuuksia, 527040 minuuttia tähtihetkiä ja 31622400 sekuntia kiitollisuutta ♡


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Thursday, 24 December 2015

#047 - Light of Love

Photo credit: Elisabet M. Rinne | The Fashion Poetry via iPhone 5

May the light of love shine upon you this Christmas and remember to spend
quality time with your loved ones.  Merry Christmas 
See you again in New Year's Eve, darlings! 


Rakkaudentäyteistä joulua kaikille. Laatuaikailkaa läheistenne kanssa
ja muistakaa, että joulun sanoma ja rakkaus kuuluvat kaikille
Nähdään seuraavan kerran juuri ennen h-hetkeä (ennen kuin vuosi vaihtuu)!

Psst:
Remember to open the last window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista viimeinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Wednesday, 23 December 2015

#046 - Wednesday Wisdom: Sometimes forever is just one second

[Photo credit: Elisabet M. Rinne | The Fashion Poetry via iPhone 5]


This year has been tough.
Or actually the worst.

It has felt like someone has stabbed my heart with a knife.
Always  going deeper and deeper.
And my heart...
it has felt like it has been exposed to a million little pieces.

(And they say "follow your hear" but if your heart is
in a milllion pieces which piece do you follow?)

I almost lost a loved one
to a horrible disease.

And I lost my spouse in a separation after seven beautiful years together.

And it felt like an end.
I just wanted to drown to those broken dreams and promises we made together.
Promises about staying together forever.

To drown with those feelings.
Slowly. 

And still
-or actually that's why-
I love, believing in happy endings. 


"It was a privilege to love you
and it was a privilege to let you go.
Both helped shape me
into the person I have become." 

Beau Taplin


Tämä vuosi on ollut raskas.
Itseasiassa, jos totta puhutaan, niin elämäni raskain vuosi.
On tuntunut siltä, että kipu on seivästänyt sydämen.
Sydämen, joka räjähti miljooniksi palasiksi. 
Sirpaleiksi.

Läheisen vakava sairastuminen
ja kuoleman läheisyys.

Avoero seitsemän kauniin vuoden jälkeen.

Olisin halunnut vain hukuttautua.
Hukuttautua niihin särkyneisiin unelmiin ja lupauksiin.
Niihin, joita yhdessä vannottiin toisillemme.
Lupauksista loppuelämästä.

Olisin halunnut vain vajota.
Hitaasti.

Ja silti
-tai oikeastaan juuri siksi-
minä rakastan, uskoen onnellisiin loppuihin.



 Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Tuesday, 22 December 2015

#045 - Tuesday Tunes: Christmas Edition

Peace and music by Luis Valadares on Getty Images
Here are my favourite Christmas songs
(including Michael Bublé, Daniela Andrade, Nat King Cole, Frank Sinatra, Lady Gaga),
I hope you enjoy them too! 


Alta löydät suosikkini jouluisista tunnelmanluojista
(mukana muun muassa Samuli Edelmannia, Veskua, Carolaa),
jotka toivattavasti luovat joulufiilistä sinne ruudun toisellekin puolelle! 





Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Monday, 21 December 2015

#044 - Monday must-haves: Sale Edition

*This article contais ad links
*Tämä artikkeli sisältää mainoslinkkejä




So, here comes Monday must-haves Sale Edition
and without further ado, here's what I found:

Maanantain musthaveseja varten tuli kierreltyä yhteistyökumppanieni virtuaaliputiikeissa
metsästäen alelöytöjä, joista parhaimmisto tässä:






Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Saturday, 19 December 2015

#043 - How to wear: Playful | Leikkisä look


Party season faves, part 5: Playful

Party season faves, part 5: Playful | Leikkisä by thefashionpoetry 

Here's the last article of the party season faves
and this time it's time to be wild and dress something playful.

Here's what to wear:


1 2 3* 4 5 6 7


Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

#042 - Saturday Sweetly Home: Finally found THE desk lamp


Still remember THIS article where I was looking for a perfect desk lamp?
Well,I finally found THE ONE at Anttila.

Isn't it beautiful?

---

Vieläkö muistat TÄMÄN artikkelin, jossa metsästin sitä täydellistä pöytälamppua?
No, nyt tuli löydettyä Se Oikea Anttilasta.

Eikö olekin kaunis?



Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Thursday, 17 December 2015

#041 - How to wear: Sequin bottom | Kimaltava alaosa

Party season faves, part 4: Sequin bottom



Here's the second last article about party season faves
and this time we'll talk about sequin bottoms and how to wear them as a party items.

What I absolutely love about these wardrobe staples is that their
shiny, sparkling and glitter look makes them special already
so you don't need much -not even as a party item.

So mix your shiny armor for example with a turtleneck or
simply t-shirt and a blazer or a knit tucked in skirt.
And remember to keep the accessories simple.


Here's some inspiration how to mix your shiny armor:

...and here you can find it:

1 2 3* 4 5 6* 7


Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Wednesday, 16 December 2015

#040 - Wednesday wishlist: Christmas edition


1
A pastel coat (the more fluffy the better) | Pastellinen takki (mitä pörröisempi sen parempi)
2
 Something fashion-related to read | Lukemista muodin saralta 
3
 Agenda for 2016 | Kalenteri ensi vuodelle
4
Water-based nail polish | Vesipohjainen kynsilakka, joka lähtee lämpimällä vedellä
5
A perfect knit to warm up | Täydellinen neule lämmittämään
6
 Beautiful necklace | Kaunis kaulakoru
7
 Silk pajama | Silkkinen pyjama-asu
8
 Candles | Kynttilöitä tuomaan tunnelmaa



Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Thursday, 10 December 2015

#039 - Loveship(s)


When was the last time you spend time with your dear friend during weekday?
Just enjoyed each other company and relaxed. 
Closed the lights and put some candles on the table
while drinking too much tea.
And laughed, a lot. Loved, a lot.
I think there's no better way to live to be present.
Be present right here and now.

Have a lovely Thursday, lovelies! 

---

Paras tapa rentoutua arkisin on kutsua ystävä kylään, keittää useampi pannullinen teetä,
sammuttaa valot ja nauttia kynttilöiden valaistessa laatuseurasta.
Parannella maailmaa, nauraa, rakastaa. 
Olla läsnä juuri tässä ja nyt.
Täysillä.

Ihanaa torstaita, ihanuudet! 



Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry                                                          on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Wednesday, 9 December 2015

#038 - Wednesday Wisdom: Follow the light


Kivun matka sydämeen voi parhaimmillaan voimaannuttaa tarinallaan.
Mutta ennen kuin voimaantuminen on mahdollista, niin se kipu on tunnettava.
Tunnettava, miten sydän vaistomaisesti vetäytyy kuoreensa välttyäkseen kivulta.
Ja miten se sydän vähitellen antautuu kivulle avaamalla vähitellen itsään.

Ja se hetki on tajunnanräjäyttävä.
Hetki, jolloin kaikki pysähtyy.
Hetki, jolloin mielenrauha laskeutuu sieluun.
Hetki, jolloin kipu vaatii tulla tunnetuksi, tulla kuunnelluksi.

Se on se hetki, jolloin kipu kuiskaa sydämellesi voimaannuttavan viestin.
Viestin, jonka vuoksi sydämesi juurtuu yhä vahvemmin paikoilleen.

Viestiäkseen, että sinä selviät
-ihan mistä vain.


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Tuesday, 8 December 2015

#037 - How to wear: Sequin dress | Paljettimekko


Party season faves, part 3: Sequin dress



Keep the rest of the outfit simple and don't be afraid to sparkle!
Pidä muu asukokonaisuus simppelinä äläkä pelkää sädehtimistä!



1 2 3 4 5 6* 7* 8



Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Saturday, 5 December 2015

#036 - Saturday Sweetly Home: Christmas Edition

Photo credit: Pinterest


Because it's December, I figured out that this theme day -Saturday Sweetly Home-
gets inspired by Christmas.
That means that today we're getting Christmas-high with decoration ideas:

---

Koska on joulukuu niin tulin siihen johtopäätökseen, että tämä lauantainen teemapäiväkin
tulee inspiroituneeksi joulutunnelmoinnista.
Joten tänään inspiroidutaan jouluisista sisustus-ideoista:




Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

#035 - Pre-Fall 2016 Faves: Dorothee Schumacher

Photo credit: modaoperandi.com
Hey there lovelies and happy weekend! 
I fell in love with this playful -yet chic- collection
by Berlin-based designer Dorothee Schumacher.

Without further ado, here's one of my Pre-fall 2016 faves:

---

Hellou ihanuudet ja ihanaa viikonloppua! 
Rakastuin päätä pahkaa tähän leikkisään -mutta ehdottomasti tyylikkääseen- mallistoon,
jonka on suunnitellut berliiniläinen Dorothee Schumacher.

Sen pitemmittä puheitta; tässä on yksi Pre-fall 2016 suosikeistani:




Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Friday, 4 December 2015

#034 - How to wear: Jumpsuit | Haalari


Party season faves, part 2: Jumpsuit

Party season faves, part 2: Jumpsuit by thefashionpoetry 


A jumpsuit is here-to-stay -a new classic- piece to your wardrobe.
And that's the reason why it will definitely work as a party season fave. Mix it with a blazer, high heels and red lipstick
and you can't go wrong. 
Or add a necklace to make a statement.

Here are my faves:

---

Haalarit ovat tulleet jäädäkseen
sillä ne ovat oiva -jopa klassinen- lisä vaatekaappiisi.

Siitä syystä ne todellakin toimittavat hyvin juhla-asun virkaakin.
Yhdistä bleiseriin, korkokenkiin ja punaiseen huulipunaan tai tee statementti kaulakorun kera.

Tässäpä suosikkini: 


1 2 3 4 5 6 7

Psst:
Remember to open today's window on
The Fashion Poetry's Advent Calendar HERE!
 

Psst:
Muista aukaista tämän päiväinen kalenteriluukku
The Fashion Poetryn joulukalenterista TÄÄLLÄ


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry  on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

#033 - December Moodboard


Harper’s Bazaar US December/January 2015-2016
Zara slip dress
Le Metier de Beaute lipstick
Roll-neck perfection lookbook
&Other Strories necklace
By Margaret Durow on Flickr 
H&M rib-knit dress
H&M pure candle
BYREDO candle


Best this month...

Beautiful editorials and lookbooks from different magazines and around Web to inspire you.
Beautiful lingerie because what's underneath matters.
Red lipstick to make a difference.
Tiny, golden, necklaces because small is beautiful.
Knit dresses to make you feel warm and safe.
Candles because there's never too much of them.

Feeling christmassy because it's the most wonderful time of the year! 

Parasta tässä kuussa...

Kauniit editorialit ja lookbookit, jotka inspiroivat ja imaisevat mukanaan.
Kauniit alusvaatteet, jotka ovat tärkein asia asussa kuin asussa.
Punainen huulipuna, joka kruunaa parhaimman asusteen eli hymyn.
Pienet, kultaiset, kaulakorut koska pieni on kaunista.
Neulemekot, jotka tekevät olosta lämpimän ja turvallisen.
Kynttilät koska niitä ei voi olla koskaan liikaa. (Ja mikäpä taltuttaisi kaamosmasennusta paremmin kuin kynttilän äärellä nautittu kuuma juoma ystävän seurassa). 

+ Joulutunnelmointi koska nyt on taianomaisin aika vuodesta! 



Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry                                                          on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

Thursday, 3 December 2015

#032 - How to wear: Little black dress | Pikkumusta


Party season faves, part 1: LBD

Party season faves, part 1: LBD by thefashionpoetry 


In this article I introduced you to my party season faves briefly

and now it's time to take a  better look and first in turn is a classic:
the little black dress.

The LBD is a timeless (for example number 6) choice that
can take you from morning to evening in style.

Here are my faves:


---
Tässä artikkelissa julkaisin suosikkini kokonaisuudessaan juhlapukeutumisen saralta,

ja nyt perehdytäänkin ensimmäiseen osaan niistä eli legendaariseen pikkumustaan,
joka pelastaa tilanteen kuin tilanteen.
Pikkumusta on ajaton valinta, jota voi maustaa mielensä mukaan

ja perinteisemmät (esimerkiksi numero 6) mallit istuvat niin arkeen kuin juhlaankin.

Alla suosikkejani webilisaation helmistä:




1 2 3 4 5 6 7 8


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry                                                          on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.

#031 - Throwback Thursday: Project Miracle

This is a text that I wrote a few years ago and here it is again -thanks to the TBT-
and because it's been exactly five years since
our miracle was born. 

Tässä on teksti, jonka kirjoitin muutama vuosi sitten ja nyt julkaisen sen uudelleen
-kiitos takaisinheitto "TBT" torstain- 
ja koska tänään tulee täsmälleen viisi vuotta siitä,
kun ihmeemme syntyi. 

[Banner made by Kauris with our real ultra sound photo - For my former blog called 'Project Miracle'
Banneri Kauriksen käsialaa, jossa on myös aito ultraäänikuva pienokaisestamme - Vanhaan Project Miracle-blogiini]


"Muistan yhä elävästi niin viime vuodet kuin ne liian monet vuodet
ennen sitäkin, jotka olivat henkisesti ja fyysisestikin kymmenen vuoden anoreksiahelvettini seuraamana niitä kaikista helevetillisimpiä. Lainehdin viikoista kuukausiin ja kuukausista vuosiin ylitsepääsemättömän usvan täyttäessä elämääni. Tai itseasiassa se minun niin kutsuttu elämäni oli liian läheltä katsottuna seilaamista aaveiden tavoin olemattomilla ja epävarmoilla askeleilla, joita epätoivoni ja kuolemasta haaveilemiseni tahditti. 
Vaikka eihän sitä suruvalssini tahtia,
 hiljaisia avunhuutojani, kukaan ulkopuolinen kyennytkään kuulemaan sillä vuosien saatossa olin edennyt mestaruustasolle kulissien ylläpitämisessä -antaen sen ikuisen onnellisuusmaskini ja positiivisuuteni uskotella heille kaiken olevan kunnossa vaikka todellisuudessa mieleni olikin raunioina pääni sisällissodan jäljiltä.


Aika ajoin olin valmis riisumaan sen maskini pois antaen auringonsäteiden läpäistä sairauteni kahleet, jolloin olin kykeneväinen hengittämään vääristymätöntäkin elämää nauraen läheisteni kanssa, jakaen niin ilot kuin surutkin ja aistimaan heidän äärettömän rakkautensa -tuntien olevani ehkä sittenkin elossa jossain siellä sen turtuneen sairaan minäni näkymättömissä.
Niinä hetkinä sisältäni kumpusi vilpitön tahto elääja rökittää sairauteni mutta jälleen maskini paiskoutuessa kiinni kasvoilleni, se tuttuakin tutumpi sysimusta pimeys laskeutui ylleni tuoden mukanaan lävitsenäkemättömän usvansa, joka oli kykeneväinen peittämään näkyvyyden niiltä auringonsäteiltänikin.
Sairauteni oli kykeneväinen tukahduttamaan sen vähäisimmänkin jäljellä olevan elämäniloni saartaessaan minut armottoman sysimustaan selliinsä, jossa elämänilon euforian tunteminen oli rangaistava kirosana, luurankomaisen hauraat unelmat elämän alku ja loppu, ateriointi irstas synti ja avunhuudot luovuttamista -itsevihan ollessa sitä suurinta rakkautta.


Läheiseni sulkivat tulvineet silmänsä antaen huoliensa kantautua rukouksin sille kaikista Korkeimmalle. Samalla ulkopuoliset kieltäytyivät näkemästä totuutta, antaen väljähkön sellipukeutumiseni sokaista heidät normaaliudellani. Sairaus sokeutti myös itseni näkemästä peilikuvastani sitä sairauden piinaamaa ihmistä, jonka ennen niin elämäniloa täynnä olleet silmät olivat murtuneet voimattomiksi sairauden alistamana -kykenemättä uskomaan totuutta, joka piili niiden liian pienien, absurdin kokoisten, vaatteidenikin alla ja jo ennen niihin peittäytymistäkään sen itseäni vihaavan vuosia kestäneen epätoivoni alla, josta heijastui ennen kaikkea sairaus itse.
Sairauteni oli armottoman tehokas tuudittamaan minut kahleillaan kiinni valheiden verkkoonsa -uskottelemalla, että järjenvastaisista vaatekoistani huolimatta olin vasta alkutaipaleella kohti paremmuutta, jossa itse kuningatar Anorexia Nervosa opettaisi lopulta minutkin lentämään perhosten tavoin ja olemaan onnellisempi kuin mitä koskaan aiemmin niin itsestäni kuin elämästäni ylipäätänsäkin.

Sairauteni unohti kertoa sen karun totuuden siitä,
 että miten kuningatar Anorexia Nervosa lopulta kohteleekaan niitä sellissä lojuvia palkollisiaan. Hän ei opettanutkaan meitä lentämään liidellen onnellisuutemme paratiisissa vaan hän katkoi meiltä siipemme -ettemme koskaan oppisikaan lentämään.
Mutta siinä vaiheessa,
kuherruskuukauden sairauden kanssa ollessa ohi, oli jo liian myöhäistä pelastautua. Minä kyllä yritin mutta kuten monille kanssasairastajistanillenikin, sairauden luoma ylitsepääsemätön usva oli aivan liian paksua nähdekseni kunnolla edes eteeni ja liian monien hapuilujeni jälkeen tuntui helpoimmalta upota uudelleen juoksuhiekkaan antaen vihollisjoukkueelle luovutusvoitto kuin rämpiä pystyyn ja lopulta, vuosien kestävän tuskallisen taistelun jälkeen, selviytyä jopa mahdollisesti voittajana.


Keväällä maaliskuussa 2010
jokin havahdutti minut siihen karuun todellisuuteen, jossa elin sillä silloin eräs läheisistäni  näki minut ilman sitä väljähköä sellipukeutumistani, johon olin luottanut jo useampia vuosia. Minua ahdisti mielestäni liiallinen ruumiinrakenteeni mutta hänen silmänsä olivat täynnä satuttavaa kauhua. Olin kuulemma kuin elävä luuranko eikä hän olisi uskaltanut vannoa,
että heräisin vielä seuraavanakin aamuna.
Vaikka lause järjettömältä tuntuikin
vääristyneellä mielelläni ajateltuna niin jotenkin opin luottamaan niihin sanoihin -varsinkin kehoni antaessa tukea kyseiselle väitteelle lähettäessään hälytyssignaalejaan jo useamman vuoden ajan muun muassa 5 vuotta kestäneiden sydämen rytmihäiriöiden ja menkattomuuden, yli kuukauden kestäneen armottoman mahakivun (jonka vuoksi ravasin lääkärilläkin epätoivoisesti etsimässä syytä siihen) muodossa sekä muiden hälytyssignaalien, jotka yrittivät kertoa minulle elimistöni hengenvaarallisesta tilasta.

Päätin etten enää ikinä haluaisi nähdä sitä satuttavaa kauhua hänen tai kenenkään muunkaan läheiseni nähdessään minut ilman sitä ainahkoa sellipukeutumistani, johon turvauduin pääasiassa aina ihmisten lähettyvillä sillä väljät vaatteet antoivat itselleni rauhan mielestäni liiallisen ruuminrakenteeni peittyessä niiden myötä. Vihasin liikaa sairauttani antaakseni sen satuttaa niitä läheisimpiäni vaikka samalla pelkäsinkin suunnattomasti päästää irti kymmenen vuoden vääränlaisesta suhteesta. Päätin kuitenkin edes yrittää, minkä seuraamana kerroin äidilleni ne sanat, joihin hän menetti uskonsa kolme vuotta takaperin yrittäessään sitä edeltävät viisi vuotta tukahduttaa sairauttani raahatessaan minut milloin millekin ammattiauttajalle.
Ne sanat, joihin itsekin olin jo aikoja sitten menettänyt uskoni edes ylipäätään halusta sanoa niitä ikinä.
"Mä haluan mieluummin parantua kuin kuolla."
-ne sanat veivät askeleeni reippaan sadan kilometrin päässä sijaitseneelle yksityiselle syömishäiriöklinikalle. Siellä ei resurssien vuoksi osasto-mahdollisuutta ollut mutta muutaman vuoden täysikäisyys-rajapyykin ylittäneenä olin enemmän valmis lääkärikäynneille kuin vakituiseen osastopotilaan-pestiin vaikka tiesinkin, että omassa arjessa sairautta vastaan kamppaileminen ei tulisi olemaan siitä helpoimmasta päästä.

Istuin rauhattomana vastaanottotilassa seuraten muita yhtä pelokkaita kanssaistujiani. Heistä saattoi aistia sen saman epätoivoisen ahdistuksen, joka minutkin oli ajanut sinne. Meinasin nousta seisomaan monet kerrat aikeenani paeta paikalta sillä katsoessani niitä kanssaistujiani kuulin sairauteni kuiskuttavan korvaani olevani väärässä paikassa liiallisen ruumiinrakenteeni kanssa -enhän mä vielä voinut olla tarpeeksi sairas antautuakseni.
Pakenemiseni esti hiljainen pyyntö jostain sisältäni sen sairaan minäni ulottumattomuuksista, joka kertoi kuinka paljon vihasi sairauttaan muistellen läheisensä kauhua täynnä ollutta katsetta tai niitä miljoonia hetkiä muidenkin läheisteni kanssa -sitä kuinka he olivat olleet jo vuosia toivottomia sairauteni edessä aivan kuten minäkin.  Ehkä minä sittenkin olin jo ansainnut tämän antautumiseni -OMAN haluni viimein kamppailla ammattilaisten kanssa sitä paholaista vastaan, joka kaappasi elämäni kymmenisen vuotta sitten?

Lääkärin vastaanotolle marssin rauhattomana,
 peläten hänen nauravan minut pihalle koko klinikastaan -sen ettei hän kykenisi ottamaan minua tosissaan peilikuvastani heijastuneen, lähinnä valasta muistuttaneen, ulkomuotoni vuoksi. Pelkoni oli enemmän kuin aitoa ja se olikin yksi niistä syistä, miksi olin jännittänyt koko klinikalle menoa siitä lähtien, kun olin kuullut äitini varanneen ajan sinne.


Siksi olikin niin hullunkurista
seurata pöydän toiselta puolelta kun lääkärini kirjoitti käyntini päätteeksi isoilla tikkukirjaimilla potilaspaperiini 
diagnoosini: Anorexia nervosa.
 Olin lievästi ilmaistuna äimän käkenä sillä en voinut uskoa sitä edes todeksi: mieleltäni olin kyllä tiedostanut olleeni jo liian monia vuosia pelottavan sairas jo silloin kun muut eivät sitä kyenneet vielä huomaamaankaan mutta tuohon diagnoosiin vaaditaan valitettavasti muitakin kriteerejä -ne ulkoiset ja kilolliset tekijät, joita varten en mielestäni olisi ollut valmis vielä aikomani tulevan "saavutuksen" eli reippaan miinus 15kg jälkeenkään. Tai niin minä ajattelin.
Kunnes lääkäri havahdutti minut
takaisin sieltä omista ajatuksista nykyhetkeen. Hän paukautti kysymyksen pohtiessaan uutta tapaamistamme: "Selviätköhän sä edes hengissä sinnekään saakka?", jota luulin lähinnä surkeaksi vitsiksi omissa silmissäni isosta kropastani kunnes tajusin ettei lääkäriäni naurattunut ja hän olikin vitseliäisyyden sijaan haudanvakavalla tuulella.

Lääkärin vastaanotolta tieni kävi suoraan vanhempieni luokse, jossa viivyin melko pitkänkin tovin. Armottomille, yli kuukauden kestäneille, mahakivuilleni oli löytynyt lääkärikäyntini tiimoilta syy: syömishäiriöni vuoksi elimistöni oli alkanut tekemään kuolemaa, jonka vuoksi muun muassa mahakalvoani ei enää ollut suojaamassa ruoka-aineilta. Toisin sanoen viivyin vanhempieni luona osastomaisesti sillä tiesin äitini, joka on hoitoalalla ammattilainen, hallitsevan sen eheyttämisen. Tiedossa oli pakkosyöttöä osastomaiseen tapaan mutta myös mahani alkoi pikkuhiljaa voimaan paremmin -äitini päättäessä mitä suuhuni pistin, paljonko ja mihin kellonaikaan. Sillä ne seikat edistivät hiljakseen mahani palautumista 'normaaliksi'.  

Se ahdisti mutta
samalla huokaisin myös helpotuksesta sillä tuntui, että saatoin pitkästä aikaa jopa hieman hengittääkin kun jollakin muulla oli päätösvalta syömisistäni ja liikkumisistani -jollakin, joka uskalsi uhmata sairauttanikin välittämättä sen uhkailemisesta.


Kun olin tarpeeksi pitkään yrittänyt (ja onnistunutkin!) syömään normaalisti vanhemmillani niin se henkinen puolenikin alkoi hiljalleen kyseenalaistamaan sairauttani ja uskomaan enemmän läheisteni näkemykseen omasta kuvajaisestani kuin mitä omaani, joka oli tyystin vielä sairauden teettämää. Siitä todisteena muistan aina sen tajunnanräjäyttävän hetken kun katselin ottamiani kuvia alastomasta kropastani samaisena päivänä kun lääkärini antoi diagnoosini. Muistan miten vielä samaisena viikkkona katsoin niitä kuvia ahdistuen ja häpeillen siinä näkyvää valaan ulkomuotoani  mutta kuinka jälkeenpäin, aivojeni saatua enemmän energiaa pidemmän ajanjakson ajan, pysähdyin katsomaan niitä uudestaan tyystin eri näkökulmasta:  tällä kertaa huomasinkin kyynelkanavieni puhkeavan sillä näin niissä kaiken sen saman kauhuuden, mistä ne muutamat kroppani nähneet olivat puhuneetkin: 
pystyin laskemaan kylkiluuni kuten myös selkäluuni ja mahani meni kuopalle lantioluiden törröttäessä edempänä. Olin valkoisempi kuin mitä kalkkilaivan kapteeni. 
 Huomasin paremmin kuin koskaan aiemmin, että miten pahasti ne omat silmäni voivatkaan valehdella. Ja miten käsittämättömän helppoa on mennä niiden vääristämään lankaan ilman edes sen kyseinalastamista. Miten helppoa on sen seuraamana väittää niille vastaväittäjille heidän näkien minut vääristyneesti tai jopa valehtelevan päin näköäni.
Tai sitä utopistisuutta siitä, että miten pahasti kerrospukeutumisella tai väljyyttä rakastavilla vaatteilla (joista suurinosa liian absurdien kokoisia pienuudensa vuoksi vaikka päälläni roikkuivatkin) saavatkaan aikaiseksi ulkopuolisille luodun miltein normaalin illuusion luurankomaisesta kropastakin huolimatta.

Vaikka muutosta olikin henkiseltä saralta alkanut tapahtumaan niin fyysisesti olin edelleen samassa kunnossa kuin mitä ottamissani kuvissanikin. Ravasin edelleen lääkärillä etsien syytä helvetillisiin kipuihini vaikka tavallaan tiedostinkin niiden johtuvan  elimistöni kuoleman tekemisestä.  Kuitenkin lääkärit huomasivat tutkimuksissaan jotain muutakin elimistössäni.
Lääkärini änkytti puhuessaan sillä ei meinannut itsekään uskoa sanoihinsa, joita sanomista varten vaadittiin käytännössä jo lääketieteellinen ihme. Olin nimittäin toisella kuulla raskaana.



[The skeleton-picture almost 8 weeks - 39 weeks - 41 weeks]

Minä, jonka luisevasta kropasta niin lääkärit kuin läheisenikin olivat olleet kauhusta kankeina. Minä, jonka elimistö teki kuolemaansa parhaimmillaan, jonka vuoksi lääkäritkään eivät uskoneet minun elävän kahta viikkoa kauempaa. Minä, joka en edes tiennyt mitä kuukautiset ovat sillä elämässäni oli ennen sairauteni pahenemista ehtineet jopa parit sellaiset vasta olemaankin -ja siitäkin jo vuosia aikaa (tässä vaiheessa mainittakoon, että käytössäni oli ehkäisy, mutta ei menkoista tietoakaan).
Uutisesta menin suunnattoman sekaisin ja asian sulattelemiseen meni aikaa kohdallani parisen kuukautta -miehelläni parisen päivää koska oli innoissaan, itsekin olin mutta myös pyörällä päästäni- sillä olin aina ajatellut ettei se olisi edes mahdollistakaan kun niin oli monet kerrat väitetty -aivan kuten sen ei edes lääketieteellisesti pitänytkään olla kymmenisen vuoden syömsihäiriöhistoriallani ja menkattomalla, elävän luurangon, kropallani.
Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Aivan kuten miehenikin, jolle parisen vuotta sitten takaperin olin todennut isyyshaaveisiin ettei se ei olisi kanssani mahdollista. Hän totesi siihen, että "Ainahan me  voidaan adobtoida.", joilloin viimeistään ymmärsin miten harvinaislaatuinen mies minulle olikaan siunaantunut.
Ja nyt meille olisikin syntymässä todellinen ihme. Ja vaikkakin uskomaton sellainen niin silti hyvin odotettu ja rakastettu. 

Raskausikana sain kuulla jatkuvasti
kuittailua taustastani ja liiallisesta siroudestani, jonka vuoksi lähetteen sainkin ihan keskussairaalan saakka. Meitä jaksettiin pelotella keskenmenosta aina synnytysosastolle saakka -milloin ammattilaisten puolelta, milloin niiden puolelta, jotka olivat katselleet sairauttani ulkopuolisin silmin. Tai sillä, että oma kuntoni romahtaisi tyystin koska sen jos minkä olisi pitänyt lääkäreiden mukaan tapahtua.
Ihana ihmeemme jaksoi kuitenkin taistella loppuun saakka syntyen täysin terveenä poikana. 



Muistan kun kerroin äidilleni suuret uutisemme niin hän kiteytti tämän kaiken niin osuvasti: 
"Ehkä se tuli pelastamaan sun henkesi."
 
ja niin tuo meidän odotettu rakkain todella tulikin. Ja uskon -kuten varmasti silloiset lääkärinikin- että tässä oli pelissä paljon enemmän kuin pelkkää sattumaa tai vahinkoa.
Miten muuten olisi mahdollista elimistön ylläpitää jonkun toisen elämää kun sen ei olisi pitänyt olla lääketieteellisesti mahdollista edes ylläpitää enää edes itsenikään elämää?
Meidän pikkumies tuli pelastamaan äitinsä hengen ja siitä mä olen hänelle ja perheelleni velkaa; aikomuksen rökittää sairauteni ja ylläpitää elämääni.

En voi väittää, etteikö raskausaikanani sairauteni olisi heijastunut elämässäni sillä se valitettavasti heijastui mutta lopulta onnistuin nauttimaankin suunnattomasti raskaudestani, petraamaan syömisissäni sekä pakkoliikkumisissani ja toivoin, että raskauteni olisi kestänyt pidenpäänkin kuin ne minulle suodut 41+1 viikkoa sillä ensimmäistä kertaa ikinä olin raskausmahani ansiosta oppinut hyväksymään itseäni -näkemään välähdyksiä itsestäni jopa kauniina mikä oli sitä ennen tuntunut silkalta utopistiselta mahdottomuudelta.

Sen vuoksi pelkäsinkin luopua huvikummustani, 
sillä pelkoni sen oman hyväksymiseni päättymisestä oli erittäin todellinen. En ollut ikinä syömishäiriöhistoriani aikana laihduttanut muiden vuoksi vaan hain ainoastaan omaa hyväksyntääni -kuitenkaan ikinä näkemättä sitä sairauden piilottamaa todellisuutta tilanteestani. Ja muutamien ensimmäisten vuosien jälkeen sairaus oli kaikkea muuta enemmän kuin pelkkää halua olla mahdollisimman siro sillä kun sitä todellisuutta eli kymmenisen vuotta niin siitä tuli elämäntapa: en olisi voinut kuvitella itseäni ilman sairauttani koska siitä oli muodostunut jo niin monien vuosien ajalta se identiteettini, jonka kanssa olin elänyt ja kasvanut.

Synnytyksen jälkeen huomasin, että olin sinumpi kroppani kanssa -aivan kuten raskausaikanakin. Opin hyväksymään sen muutokset vaikka valitettavasti itselleni ei raskauskiloja kauhiasti jäänytkään (neuvola kun toivoi, että olisi jäänyt melkein saman verran kuin tulikin koska olen kuulemma niin siro) sillä kuluttuva vauva-arki taikoi tiehensä ne vähäisetkin. Kuljen edelleen samoissa vaatteissa kuin aiemmin raskauttakin vaikka jotain naisellisuutta Luojan kiitos on raskaudesta jäänytkin.
Suuremmaksi osaksi olen tyytyväinen itseeni ja etenkin henkisellä puolella olen edennyt sinne enemmän terveellekin puolelle, mistä olen erittäin kiitollinen sillä se on se kovin työ: saada mieli pois sairaudesta koska anoreksia, aivan kuten muutkin syömishäiriöt, ovat MIELIsairauksia, joiden vakavuusasteesta eivät kerro fyysiset seikat vaan ne henkiset vaikka fyysinenkin puoli useimmiten alkaa pettämään (vaikka elimistön aliravitsemustila on ylipainoisellakin mahdollista)


Esimerkiksi itseni kohdalla muut huomasivat
 asian vasta ulkoisista tekijöistä kun takana oli jo parisen vuotta sairastamista eli liian myöhään sillä sairaus oli ehtinyt saada identiteetissäni enemmän valtaa. Jos asiaan oltaisiin tartuttu kiinni aiemmin niin kenties en miltein kymmentä vuotta olisi sairastanutkaan. Tätä haluaisin edesauttaa muuttamaan jatkossa, että näihin helvetillisiin sairauksiin saisi ammattimaista ja kaivattua apua -ilman painokriteerejä diagnooseihin sillä ne ovat pikemminkin enemmän niitä altistavimpia tekijöitä, itsekin halusin vajota syvemmälle ja syvemmälle sillä sairauteni sai minut uskomaan siihen, että olisin tarpeeksi sairas(lue: sairauden kielellä onnistunut) vasta silloin kun 'saavuttaisin' anorexia nervosa-diagnoosin potilaspapereihini.

Vielä riittää tekemistä ennen kuin voin sanoa olevani parantunut mutta
ensimmäistä kertaa ikinä uskon sen olevan edes MAHDOLLISTA. Henkiseltä puolelta olen edistynyt jo paljon vaikka välillä huonoja hetkiä onkin ja sairauden pinttyneet tavat näkyvät osittain vieläkin mieleni syövereissäkin ja sitä kautta arkipäivissäkin. Vielä pitäisi oppia syömään normaalisti sillä se on uskomattoman vaikeaa kun sitä ei ole tottunut vuosikausiin tekemään. Mutta minä AION olla vielä joku kaunis päivä TÄYSIN terve -sitä kohti olen kulkemassa läheisimmät tukenani!

Mitä fyysiseen puoleeni tulee
niin elimistöni on aikalailla lujassa vieläkin koska ei se kunto heti parane -jotkut fyysiset vaivani tuskin tulevat ikinä enää parantumaankaan -esimerkiksi synnytyksenkin jälkeen olen joutunut rajujen rytmihäiriöiden vuoksi päivystykseen ja ne ovat riesana edelleenkin.
Elämäni on siis osittain vieläkin epävarmaa,
  
mutta kenties juurikin siksi sitä osaa arvostaa jokaikistä hetkeä, minkä saa elää rakkaimpiensa ympäröimänä. Sitä osaa kunnioittaa elämää suurenmoisena lahjana ja opetella olemaan kiitollinen kaikesta -niistä tornadoistakin elämän rankkasateidenkin keskellä sillä ne ovat ne, jotka kasvattavat sitä henkistäkin pääomaa. Ja sairauteni on ollut yksi niistä -vaikka en tätä helvettiä toivoisi edes pahimmalle viholliselleni, niin sairaus ja elämäni muut rajuimmat vastoinkäymiset ovat muovanneet minusta juurikin tämän ihmisen, joka nyt olen. 

Aikuiseksi jouduin sairauteni vuoksi kasvamaan
liiankin nopeaa mutta näen sen vain hyvänä puolena: en ole tyypillinen ikäiseni vaan elämänkokemukseni perusteella reippaat kymmenisen vuotta vanhempikin -rakkaan isäni sanoja lainatakseni "Tuntuu, että sä olet ehtinyt kokemaan jo enemmän kuin mitä minä" (ja hänellekin, 51-vuotiaalle, elämä on ollut välillä liiankin rajua). Näistä syistä en vaihtaisi niitä helvetillisimpiäkään kokemuksiani mihinkään -lisäksi uskon myös siihen, että kenellekään meistä ei ole annettu liikaa kannettavakseen.



Tämän selviytymistarinamme myötä uskon, että helvetillisimmätkin kokemukseni saavat päätöksensä kauniista lopusta, mistä taas loppuelämämme sai alkunsa.

3. joulukuuta kello 6:01 syntyi kaksi uutta elämää.


Briefly in english: Sorry guys but this post is only in Finnish but let me tell you something about it for you guys too. Something that has made me this person who I am now -even thought it was that kind of hell that I wouldn't even hope for my enemies. 
And most of all:  this is the reason why our son really is a true miracle 
-this is our story.
I suffered from anorexia nervosa for 10 years before something changed. I was in really bad shape -even the doctors couldn't believe that I would live even 2 weeks so practically my body was dying.  After a month, the doctors found out something that they couldn't believe (beside of that I was still alive): 
even thought I was in really bad shape and looking like a skeleton, they found out that I was almost three months pregnant. I hadn't have my periods for the past few years so I had been told by the doctors that I wouldn't been able to get pregnant. Ever.
We were frightened off miscarriage by the doctors and some other people too because they thought that my body wouldn't stick it out -that our baby would die and so would I. 

We refuse to accept it and I started to fight against anorexia.
When we heard the big news -we couldn't be happier.
When I told my mum about our miracle, she said: "Maybe the baby was sent to rescue you." and I couldn't agree with her more -and they, who has hear this story, has feel the same way too.

Our miracle was born on December 3, and he is such a happy and healthy little boy. 

I owe my life to him. "

[Yiruma - River flows in You]


Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry                                                          on Bloglovin', FacebookInstagramPinterest & Twitter.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...