!--Tradedoubler site verification 2791664 --> The Fashion Poetry : #032 - Project Miracle

In collaboration with:

Monday, 6 February 2012

#032 - Project Miracle

[Banner made by Kauris - For my former blog called 'Project Miracle']



[Natalia Merchant - My skin]
 


Muistan yhä elävästi niin viime vuodet kuin ne liian monet vuodet
ennen sitäkin, jotka olivat henkisesti ja fyysisestikin kymmenen vuoden anoreksiahelvettini seuraamana niitä kaikista helevetillisimpiä. Lainehdin viikoista kuukausiin ja kuukausista vuosiin ylitsepääsemättömän usvan täyttäessä elämääni. Tai itseasiassa se minun niin kutsuttu elämäni oli liian läheltä katsottuna seilaamista aaveiden tavoin olemattomilla ja epävarmoilla askeleilla, joita epätoivoni ja kuolemasta haaveilemiseni tahditti. 
Vaikka eihän sitä suruvalssini tahtia,
 hiljaisia avunhuutojani, kukaan ulkopuolinen kyennytkään kuulemaan sillä vuosien saatossa olin edennyt mestaruustasolle kulissien ylläpitämisessä -antaen sen ikuisen onnellisuusmaskini ja positiivisuuteni uskotella heille kaiken olevan kunnossa vaikka todellisuudessa mieleni olikin raunioina pääni sisällissodan jäljiltä.
Aika ajoin olin valmis riisumaan sen maskini pois antaen auringonsäteiden läpäistä sairauteni kahleet, jolloin olin kykeneväinen hengittämään vääristymätöntäkin elämää nauraen läheisteni kanssa, jakaen niin ilot kuin surutkin ja aistimaan heidän äärettömän rakkautensa -tuntien olevani ehkä sittenkin elossa jossain siellä sen turtuneen sairaan minäni näkymättömissä.
Niinä hetkinä sisältäni kumpusi vilpitön tahto elääja rökittää sairauteni mutta jälleen maskini paiskoutuessa kiinni kasvoilleni, se tuttuakin tutumpi sysimusta pimeys laskeutui ylleni tuoden mukanaan lävitsenäkemättömän usvansa, joka oli kykeneväinen peittämään näkyvyyden niiltä auringonsäteiltänikin.
Sairauteni oli kykeneväinen tukahduttamaan sen vähäisimmänkin jäljellä olevan elämäniloni saartaessaan minut armottoman sysimustaan selliinsä, jossa elämänilon euforian tunteminen oli rangaistava kirosana, luurankomaisen hauraat unelmat elämän alku ja loppu, ateriointi irstas synti ja avunhuudot luovuttamista -itsevihan ollessa sitä suurinta rakkautta.


Läheiseni sulkivat tulvineet silmänsä antaen huoliensa kantautua rukouksin sille kaikista Korkeimmalle. Samalla ulkopuoliset kieltäytyivät näkemästä totuutta, antaen väljähkön sellipukeutumiseni sokaista heidät normaaliudellani. Sairaus sokeutti myös itseni näkemästä peilikuvastani sitä sairauden piinaamaa ihmistä, jonka ennen niin elämäniloa täynnä olleet silmät olivat murtuneet voimattomiksi sairauden alistamana -kykenemättä uskomaan totuutta, joka piili niiden liian pienien, absurdin kokoisten, vaatteidenikin alla ja jo ennen niihin peittäytymistäkään sen itseäni vihaavan vuosia kestäneen epätoivoni alla, josta heijastui ennen kaikkea sairaus itse.
Sairauteni oli armottoman tehokas tuudittamaan minut kahleillaan kiinni valheiden verkkoonsa -uskottelemalla, että järjenvastaisista vaatekoistani huolimatta olin vasta alkutaipaleella kohti paremmuutta, jossa itse kuningatar Anorexia Nervosa opettaisi lopulta minutkin lentämään perhosten tavoin ja olemaan onnellisempi kuin mitä koskaan aiemmin niin itsestäni kuin elämästäni ylipäätänsäkin.

Sairauteni unohti kertoa sen karun totuuden siitä,
 että miten kuningatar Anorexia Nervosa lopulta kohteleekaan niitä sellissä lojuvia palkollisiaan. Hän ei opettanutkaan meitä lentämään liidellen onnellisuutemme paratiisissa vaan hän katkoi meiltä siipemme -ettemme koskaan oppisikaan lentämään.
Mutta siinä vaiheessa,
kuherruskuukauden sairauden kanssa ollessa ohi, oli jo liian myöhäistä pelastautua. Minä kyllä yritin mutta kuten monille kanssasairastajistanillenikin, sairauden luoma ylitsepääsemätön usva oli aivan liian paksua nähdekseni kunnolla edes eteeni ja liian monien hapuilujeni jälkeen tuntui helpoimmalta upota uudelleen juoksuhiekkaan antaen vihollisjoukkueelle luovutusvoitto kuin rämpiä pystyyn ja lopulta, vuosien kestävän tuskallisen taistelun jälkeen, selviytyä jopa mahdollisesti voittajana.


Keväällä maaliskuussa 2010
jokin havahdutti minut siihen karuun todellisuuteen, jossa elin sillä silloin eräs läheisistäni, oma mieheni, näki minut ilman sitä väljähköä sellipukeutumistani, johon olin luottanut jo useampia vuosia. Minua ahdisti mielestäni liiallinen ruumiinrakenteeni mutta hänen silmänsä olivat täynnä satuttavaa kauhua. Olin kuulemma kuin elävä luuranko eikä hän olisi uskaltanut vannoa, että heräisin hänen vierältään vielä seuraavanakin aamuna.
Vaikka lause järjettömältä tuntuikin
vääristyneellä mielelläni ajateltuna niin jotenkin opin luottamaan niihin sanoihin -varsinkin kehoni antaessa tukea kyseiselle väitteelle lähettäessään hälytyssignaalejaan jo useamman vuoden ajan muun muassa 5 vuotta kestäneiden sydämen rytmihäiriöiden ja menkattomuuden, yli kuukauden kestäneen armottoman mahakivun (jonka vuoksi ravasin lääkärilläkin epätoivoisesti etsimässä syytä siihen) muodossa sekä muiden hälytyssignaalien, jotka yrittivät kertoa minulle elimistöni hengenvaarallisesta tilasta.

Päätin etten enää ikinä haluaisi nähdä sitä satuttavaa kauhua hänen tai kenenkään muunkaan läheiseni nähdessään minut ilman sitä ainahkoa sellipukeutumistani, johon turvauduin pääasiassa aina ihmisten lähettyvillä sillä väljät vaatteet antoivat itselleni rauhan mielestäni liiallisen ruuminrakenteeni peittyessä niiden myötä. Vihasin liikaa sairauttani antaakseni sen satuttaa niitä läheisimpiäni vaikka samalla pelkäsinkin suunnattomasti päästää irti kymmenen vuoden vääränlaisesta suhteesta. Päätin kuitenkin edes yrittää, minkä seuraamana kerroin äidilleni ne sanat, joihin hän menetti uskonsa kolme vuotta takaperin yrittäessään sitä edeltävät viisi vuotta tukahduttaa sairauttani raahatessaan minut milloin millekin ammattiauttajalle.
Ne sanat, joihin itsekin olin jo aikoja sitten menettänyt uskoni edes ylipäätään halusta sanoa niitä ikinä.
"Mä haluan mieluummin parantua kuin kuolla."
-ne sanat veivät askeleeni reippaan sadan kilometrin päässä sijaitseneelle yksityiselle syömishäiriöklinikalle. Siellä ei resurssien vuoksi osasto-mahdollisuutta ollut mutta muutaman vuoden täysikäisyys-rajapyykin ylittäneenä olin enemmän valmis lääkärikäynneille kuin vakituiseen osastopotilaan-pestiin vaikka tiesinkin, että omassa arjessa sairautta vastaan kamppaileminen ei tulisi olemaan siitä helpoimmasta päästä.

Istuin rauhattomana vastaanottotilassa seuraten muita yhtä pelokkaita kanssaistujiani. Heistä saattoi aistia sen saman epätoivoisen ahdistuksen, joka minutkin oli ajanut sinne. Meinasin nousta seisomaan monet kerrat aikeenani paeta paikalta sillä katsoessani niitä kanssaistujiani kuulin sairauteni kuiskuttavan korvaani olevani väärässä paikassa liiallisen ruumiinrakenteeni kanssa -enhän mä vielä voinut olla tarpeeksi sairas antautuakseni.
Pakenemiseni esti hiljainen pyyntö jostain sisältäni sen sairaan minäni ulottumattomuuksista, joka kertoi kuinka paljon vihasi sairauttaan muistellen miehensä kauhua täynnä ollutta katsetta tai niitä miljoonia hetkiä muidenkin läheisteni kanssa -sitä kuinka he olivat olleet jo vuosia toivottomia sairauteni edessä aivan kuten minäkin.  Ehkä minä sittenkin olin jo ansainnut tämän antautumiseni -OMAN haluni viimein kamppailla ammattilaisten kanssa sitä paholaista vastaan, joka kaappasi elämäni kymmenisen vuotta sitten?

Lääkärin vastaanotolle marssin rauhattomana,
 peläten hänen nauravan minut pihalle koko klinikastaan -sen ettei hän kykenisi ottamaan minua tosissaan peilikuvastani heijastuneen, lähinnä valasta muistuttaneen, ulkomuotoni vuoksi. Pelkoni oli enemmän kuin aitoa ja se olikin yksi niistä syistä, miksi olin jännittänyt koko klinikalle menoa siitä lähtien kun olin kuullut äitini varanneen ajan sinne.



Siksi olikin niin hullunkurista
seurata pöydän toiselta puolelta kun lääkärini kirjoitti käyntini päätteeksi isoilla tikkukirjaimilla potilaspaperiini
(Kelaa varten) diagnoosini: Anorexia nervosa.
 Olin lievästi ilmaistuna äimän käkenä sillä en voinut uskoa sitä edes todeksi: mieleltäni olin kyllä tiedostanut olleeni jo liian monia vuosia pelottavan sairas jo silloin kun muut eivät sitä kyenneet vielä huomaamaankaan mutta tuohon diagnoosiin vaaditaan valitettavasti muitakin kriteerejä -ne ulkoiset ja kilolliset tekijät, joita varten en mielestäni olisi ollut valmis vielä aikomani tulevan "saavutuksen" eli reippaan miinus 15kg jälkeenkään. Tai niin minä ajattelin.
Kunnes lääkäri havahdutti minut
takaisin sieltä omista ajatuksista nykyhetkeen. Hän paukautti kysymyksen pohtiessaan uutta tapaamistamme: "Selviätköhän sä edes hengissä sinnekään saakka?", jota luulin lähinnä surkeaksi vitsiksi omissa silmissäni isosta kropastani kunnes tajusin ettei lääkäriäni naurattunut ja hän olikin vitseliäisyyden sijaan haudanvakavalla tuulella.

Lääkärin vastaanotolta tieni kävi suoraan vanhempieni luokse, jossa viivyin melko pitkänkin tovin. Armottomille, yli kuukauden kestäneille, mahakivuilleni oli löytynyt lääkärikäyntini tiimoilta syy: syömishäiriöni vuoksi elimistöni oli alkanut tekemään kuolemaa, jonka vuoksi muun muassa mahakalvoani ei enää ollut suojaamassa ruoka-aineilta. Toisin sanoen viivyin vanhempieni luona osastomaisesti sillä tiesin äitini, joka on hoitoalalla ammattilainen, hallitsevan sen eheyttämisen. Tiedossa oli pakkosyöttöä osastomaiseen tapaan mutta myös mahani alkoi pikkuhiljaa voimaan paremmin -äitini päättäessä mitä suuhuni pistin, paljonko ja mihin kellonaikaan. Sillä ne seikat edistivät hiljakseen mahani palautumista 'normaaliksi'. 

Se ahdisti mutta
samalla huokaisin myös helpotuksesta sillä tuntui, että saatoin pitkästä aikaa jopa hieman hengittääkin kun jollakin muulla oli päätösvalta syömisistäni ja liikkumisistani -jollakin, joka uskalsi uhmata sairauttanikin välittämättä sen uhkailemisesta.


Kun olin tarpeeksi pitkään yrittänyt (ja onnistunutkin!) syömään normaalisti vanhemmillani niin se henkinen puolenikin alkoi hiljalleen kyseenalaistamaan sairauttani ja uskomaan enemmän läheisteni näkemykseen omasta kuvajaisestani kuin mitä omaani, joka oli tyystin vielä sairauden teettämää. Siitä todisteena muistan aina sen tajunnanräjäyttävän hetken kun katselin ottamiani kuvia alastomasta kropastani samaisena päivänä kun lääkärini antoi diagnoosini. Muistan miten vielä samaisena viikkkona katsoin niitä kuvia ahdistuen ja häpeillen siinä näkyvää valaan ulkomuotoani  mutta kuinka jälkeenpäin, aivojeni saatua enemmän energiaa pidemmän ajanjakson ajan, pysähdyin katsomaan niitä uudestaan tyystin eri näkökulmasta:  tällä kertaa huomasinkin kyynelkanavieni puhkeavan sillä näin niissä kaiken sen saman kauhuuden, mistä ne muutamat kroppani nähneet olivat puhuneetkin: 
pystyin laskemaan kylkiluuni kuten myös selkäluuni ja mahani meni kuopalle lantioluiden törröttäessä edempänä. Olin valkoisempi kuin mitä kalkkilaivan kapteeni. 
 Huomasin paremmin kuin koskaan aiemmin, että miten pahasti ne omat silmäni voivatkaan valehdella. Ja miten käsittämättömän helppoa on mennä niiden vääristämään lankaan ilman edes sen kyseinalastamista. Miten helppoa on sen seuraamana väittää niille vastaväittäjille heidän näkien minut vääristyneesti tai jopa valehtelevan päin näköäni.
Tai sitä utopistisuutta siitä, että miten pahasti kerrospukeutumisella tai väljyyttä rakastavilla vaatteilla (joista suurinosa liian absurdien kokoisia pienuudensa vuoksi vaikka päälläni roikkuivatkin) saavatkaan aikaiseksi ulkopuolisille luodun miltein normaalin illuusion luurankomaisesta kropastakin huolimatta.

Vaikka muutosta olikin henkiseltä saralta alkanut tapahtumaan niin fyysisesti olin edelleen samassa kunnossa kuin mitä ottamissani kuvissanikin. Ravasin edelleen lääkärillä etsien syytä helvetillisiin kipuihini vaikka tavallaan tiedostinkin niiden johtuvan elimistöni kuoleman tekemisestä.  Kuitenkin lääkärit huomasivat tutkimuksissaan jotain muutakin elimistössäni.
Lääkärini änkytti puhuessaan sillä ei meinannut itsekään uskoa sanoihinsa, joita sanomista varten vaadittiin käytännössä jo lääketieteellinen ihme. Olin nimittäin toisella kuulla raskaana.


[The skeleton-picture almost 8 weeks - 39 weeks - 41 weeks]

Minä, jonka luisevasta kropasta niin lääkärit kuin läheisenikin olivat olleet kauhusta kankeina. Minä, jonka elimistö teki kuolemaansa parhaimmillaan, jonka vuoksi lääkäritkään eivät uskoneet minun elävän kahta viikkoa kauempaa. Minä, joka en edes tiennyt mitä kuukautiset ovat sillä elämässäni oli ennen sairauteni pahenemista ehtineet jopa parit sellaiset vasta olemaankin -ja siitäkin jo vuosia aikaa (tässä vaiheessa mainittakoon, että käytössäni oli ehkäisy mutta ei menkoista tietoakaan).
Uutisesta menin suunnattoman sekaisin ja asian sulattelemiseen meni aikaa kohdallani parisen kuukautta -miehelläni parisen päivää koska oli innoissaan, itsekin olin mutta myös pyörällä päästäni- sillä olin aina ajatellut ettei se olisi edes mahdollistakaan kun niin oli monet kerrat väitetty -aivan kuten sen ei edes lääketieteellisesti pitänytkään olla kymmenisen vuoden syömsihäiriöhistoriallani ja menkattomalla, elävän luurangon, kropallani.
Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Aivan kuten miehenikin, jolle parisen vuotta sitten takaperin olin todennut isyyshaaveisiin ettei se ei olisi kanssani mahdollista. Hän totesi siihen, että "Ainahan me  voidaan adobtoida.", joilloin viimeistään ymmärsin miten harvinaislaatuinen mies minulle olikaan siunaantunut.
Ja nyt meille olisikin syntymässä todellinen ihme. Ja vaikkakin uskomaton sellainen niin silti hyvin odotettu ja rakastettu.

Raskausikana sain kuulla jatkuvasti
kuittailua taustastani ja liiallisesta siroudestani, jonka vuoksi lähetteen sainkin ihan keskussairaalan saakka. Meitä jaksettiin pelotella keskenmenosta aina synnytysosastolle saakka -milloin ammattilaisten puolelta, milloin niiden puolelta, jotka olivat katselleet sairauttani ulkopuolisin silmin. Tai sillä, että oma kuntoni romahtaisi tyystin koska sen jos minkä olisi pitänyt lääkäreiden mukaan tapahtua.
Ihana ihmeemme jaksoi kuitenkin taistella loppuun saakka syntyen täysin terveenä poikana. 



Muistan kun kerroin äidilleni suuret uutisemme niin hän kiteytti tämän kaiken niin osuvasti:
"Ehkä se tuli pelastamaan sun henkesi."
ja niin tuo meidän odotettu rakkain todella tulikin. Ja uskon -kuten varmasti silloiset lääkärinikin- että tässä oli pelissä paljon enemmän kuin pelkkää sattumaa tai vahinkoa.
Miten muuten olisi mahdollista elimistön ylläpitää jonkun toisen elämää kun sen ei olisi pitänyt olla lääketieteellisesti mahdollista edes ylläpitää enää edes itsenikään elämää?
Meidän pikkumies tuli pelastamaan äitinsä hengen ja siitä mä olen hänelle ja perheelleni velkaa; aikomuksen rökittää sairauteni ja ylläpitää elämääni.

En voi väittää, etteikö raskausaikanani sairauteni olisi heijastunut elämässäni sillä se valitettavasti heijastui mutta lopulta onnistuin nauttimaankin suunnattomasti raskaudestani, petraamaan syömisissäni sekä pakkoliikkumisissani ja toivoin, että raskauteni olisi kestänyt pidenpäänkin kuin ne minulle suodut 41+1 viikkoa sillä ensimmäistä kertaa ikinä olin raskausmahani ansiosta oppinut hyväksymään itseäni -näkemään välähdyksiä itsestäni jopa kauniina mikä oli sitä ennen tuntunut silkalta utopistiselta mahdottomuudelta.
Sen vuoksi pelkäsinkin luopua huvikummustani sillä pelkoni sen oman hyväksymiseni päättymisestä oli erittäin todellinen. En ollut ikinä syömishäiriöhistoriani aikana laihduttanut muiden vuoksi vaan hain ainoastaan omaa hyväksyntääni -kuitenkaan ikinä näkemättä sitä sairauden piilottamaa todellisuutta tilanteestani. Ja muutamien ensimmäisten vuosien jälkeen sairaus oli kaikkea muuta enemmän kuin pelkkää halua olla mahdollisimman siro sillä kun sitä todellisuutta eli kymmenisen vuotta niin siitä tuli elämäntapa: en olisi voinut kuvitella itseäni ilman sairauttani koska siitä oli muodostunut jo niin monien vuosien ajalta se identiteettini, jonka kanssa olin elänyt ja kasvanut.




Synnytyksen jälkeen huomasin, että olin sinumpi kroppani kanssa -aivan kuten raskausaikanakin. Opin hyväksymään sen muutokset vaikka valitettavasti itselleni ei raskauskiloja kauhiasti jäänytkään (neuvola kun toivoi, että olisi jäänyt melkein saman verran kuin tulikin koska olen kuulemma niin siro) sillä kuluttuva vauva-arki taikoi tiehensä ne vähäisetkin. Kuljen edelleen samoissa vaatteissa kuin aiemmin raskauttakin vaikka jotain naisellisuutta Luojan kiitos on raskaudesta jäänytkin.
Suuremmaksi osaksi olen tyytyväinen itseeni ja etenkin henkisellä puolella olen edennyt sinne enemmän terveellekin puolelle, mistä olen erittäin kiitollinen sillä se on se kovin työ: saada mieli pois sairaudesta koska anoreksia, aivan kuten muutkin syömishäiriöt, ovat MIELIsairauksia, joiden vakavuusasteesta eivät kerro fyysiset seikat vaan ne henkiset vaikka fyysinenkin puoli useimmiten alkaa pettämään (vaikka elimistön aliravitsemustila on ylipainoisellakin mahdollista). 

Esimerkiksi itseni kohdalla muut huomasivat asian vasta ulkoisista tekijöistä kun takana oli jo parisen vuotta sairastamista eli liian myöhään sillä sairaus oli ehtinyt saada identiteetissäni enemmän valtaa. Jos asiaan oltaisiin tartuttu kiinni aiemmin niin kenties en miltein kymmentä vuotta olisi sairastanutkaan. Tätä haluaisin edesauttaa muuttamaan jatkossa, että näihin helvetillisiin sairauksiin saisi ammattimaista ja kaivattua apua -ilman painokriteerejä diagnooseihin sillä ne ovat pikemminkin enemmän niitä altistavimpia tekijöitä, itsekin halusin vajota syvemmälle ja syvemmälle sillä sairauteni sai minut uskomaan siihen, että olisin tarpeeksi sairas(lue: sairauden kielellä onnistunut) vasta silloin kun 'saavuttaisin' anorexia nervosa-diagnoosin potilaspapereihini.

Vielä riittää tekemistä ennen kuin voin sanoa olevani parantunut mutta
ensimmäistä kertaa ikinä uskon sen olevan edes MAHDOLLISTA. Henkiseltä puolelta olen edistynyt jo paljon vaikka välillä huonoja hetkiä onkin ja sairauden pinttyneet tavat näkyvät osittain vieläkin mieleni syövereissäkin ja sitä kautta arkipäivissäkin. Vielä pitäisi oppia syömään normaalisti sillä se on uskomattoman vaikeaa kun sitä ei ole tottunut vuosikausiin tekemään. Mutta minä AION olla vielä joku kaunis päivä TÄYSIN terve -sitä kohti olen kulkemassa nuo kaksi elämäni miestä rinnallani sekä läheisimmät tukenani!  

Mitä fyysiseen puoleeni tulee
niin elimistöni on aikalailla lujassa vieläkin koska ei se kunto heti parane -jotkut fyysiset vaivani tuskin tulevat ikinä enää parantumaankaan -esimerkiksi synnytyksenkin jälkeen olen joutunut rajujen rytmihäiriöiden vuoksi päivystykseen ja ne ovat riesana edelleenkin.
Elämäni on siis osittain vieläkin epävarmaa
  
mutta kenties juurikin siksi sitä osaa arvostaa jokaikistä hetkeä, minkä saa elää rakkaimpiensa ympäröimänä. Sitä osaa kunnioittaa elämää suurenmoisena lahjana ja opetella olemaan kiitollinen kaikesta -niistä tornadoistakin elämän rankkasateidenkin keskellä sillä ne ovat ne, jotka kasvattavat sitä henkistäkin pääomaa. Ja sairauteni on ollut yksi niistä -vaikka en tätä helvettiä toivoisi edes pahimmalle viholliselleni niin sairaus ja elämäni muut rajuimmat vastoinkäymiset ovat muovanneet minusta juurikin tämän ihmisen, joka nyt olen. 

Aikuiseksi jouduin sairauteni vuoksi kasvamaan
liiankin nopeaa mutta näen sen vain hyvänä puolena: en ole tyypillinen ikäiseni vaan elämänkokemukseni perusteella reippaat kymmenisen vuotta vanhempikin -rakkaan isäni sanoja lainatakseni "Tuntuu, että sä olet ehtinyt kokemaan jo enemmän kuin mitä minä" (ja hänellekin, 51-vuotiaalle, elämä on ollut välillä liiankin rajua). Näistä syistä en vaihtaisi niitä helvetillisimpiäkään kokemuksiani mihinkään -lisäksi uskon myös siihen, että kenellekään meistä ei ole annettu liikaa kannettavakseen.


Tämän selviytymistarinamme myötä uskon, että helvetillisimmätkin kokemukseni saavat päätöksensä kauniista lopusta, mistä taas loppuelämämme sai alkunsa. 

3. joulukuuta kello 6:01 syntyi kaksi uutta elämää.




[10-01  - Mother and son]

[Yiruma - River flows in You]


 Briefly in english: Sorry guys but this post is only in Finnish but let me tell you something about it for you guys too. Something that has made me this person who I am now -even thought it was that kind of hell that I wouldn't even hope for my enemies. 
And most of all:  this is the reason why our son really is a true miracle 
-this is our story.
I suffered from anorexia nervosa for 10 years before something changed. I was in really bad shape -even the doctors couldn't believe that I would live even 2 weeks so practically my body was dying.  After a month, the doctors found out something that they couldn't believe (beside of that I was still alive): 
even thought I was in really bad shape and looking like a skeleton, they found out that I was almost three months pregnant. I hadn't have my periods for the past few years so I had been told by the doctors that I wouldn't been able to get pregnant. Ever.
We were frightened off miscarriage by the doctors and some other people too because they thought that my body wouldn't stick it out -that our baby would die and so would I. 

We refuse to accept it and I started to fight against anorexia.
When we heard the big news -we couldn't be happier. 
When I told my mum about our miracle, she sayed: "Maybe the baby was sent to rescue you." and I couldn't agree with her more -and they, who has hear this story, has feel the same way too. 

Our miracle was born on December 3, and he is such a happy and healthy little boy. 

I owe my life to him. 

No comments:

Post a Comment

Hey there lovely! ♡ Thank you for stopping by, feel free to spread some love by commenting or emailing or something!

Hei sinä ihana! ♡ Kiitos visiitistäsi, jätäthän jälkesi kommentoimalla tai vaikkapa mailaamalla!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...